BLOGI-KIRJOITUKSET

Ehkä kannattaisi yrittää

UPM on päättänyt lopettaa Kaipolan paperitehtaan kannattamattomana. Samalla sammuu viimeinen sanomalehtipaperia valmistava kone Suomessa.

Pääministeri Sanna Marin on moittinut UPM:n päätöstä yrityksen yhteiskuntavastuun puutteesta. Hänen tietojensa mukaan Kaipola olisi kannattava tehdas.

Pääjohtaja Jussi Pesonen on kiistänyt Marinin tiedot. Tv-haastattelussa hän arvioi, että metsäteollisuuden asioita ei alan ulkopuolella oikein ymmärretä.

Ottamatta kantaa Kaipolan kannattavuuteen esitän omana arvionani kuitenkin, etteipä metsäteollisuusbisnestä ymmärretä oikein alan sisälläkään. Pitkäjäteisyyttä tuntuu puuttuvan teollisuudessa, jossa investoinnit tehdään eityisen pitkällä tähtäyksellä.

Itse arvelin jo pari-kolme vuosikymmentä sitten, että sanomalehtipaperin kysyntä maailmalla alenee jyrkästi lähivuosikymmeninä. Niin on käynyt.

Tässä olisi UPM:lläkin ollut parikymmentä (ainakin kymmenen) vuotta kehitellä uusia bisneksiä Kaipolankin varalle. Se näköjään on laiminlyöty.

Sellu on siitä jännä tuote, että siitä voidaan jalostaa hämmästyttävän paljon mitä erilaisimpia tuotteita. Paikoin niitä kehitelläänkin ilmeisen menestyksellisesti.

Olisikohan niin, että jos jonkin tuotteen kysyntä on juuri nyt vähäistä, eikä liikevaihtoa juuri nyt saada kuin vaikkapa 50 miljoonaa euroa vuodessa, ei sellaiseen vaivauduta paneutumaan eikä ajattelemaan, mitä kysyntä olisi kymmenen vuoden päästä. Kun on totuttu miljardeihin, tuntuvat miljoonat pähkinän kokoisilta. Olen kuullut, että tuollaisia hankkeita on ”liian vähäisinä” hylätty.

Sellua maailmalla riittää, ja sen tuotanto kasvaa huimasti Suomessakin. Näköjään uskotaan, että siitä saataisiin muutakin kuin sanomalehtipaperia. Paitsi UPM:ssä.


Paavo Luokkala


Korvamato

Varmaan melkein jokaista on joskus kiusannut korvamato, eli sama musiikkikappale soi pahimmassa tapauksessa päiväkausia päässä, eikä siitä meinaa päästä millään eroon. Eikä tahdo myöskään käsittää, miksi juuri tämä kappale alkaa riivata.

Tässä yhtenä aamuna heräsin korvieni välistä kuuluvaan Edelweissiin. Mitenkään en voinut käsittää miksi, juuri Richard Rodgersin sävelet ja sanat alkoivat piinata, kun ei se nyt koskaan ole kuulunut erityisiin suosikkeihini. Tekstin mukaanhan tämä alppiruusu tervehtii joka ikinen aamu, että ehkä juuri siksi.

No, muutaman päivän päästä pääsin siitä sentään eroon, kun jossain näin Keihäsmatka-leffan mainoksen. Ja niinpä päässäni alkoi hurista Juha Watt Vainion Seiväsmatkat. Aktiivisesti siitä eroon pyrittyänä, sain sen vaihdetuksi Vainion Janatuisen haitarijatsiin, ja onhan se sentään vähän hauskempi. Nyt ollaan jo Vainion Albatrossissa…

Saas nähdä, milloin pääsen vaihtamaan Helismaahan ja Leskiseen?

Eihän tämä korvamato sentään ihan tappava ole kuten vaikkapa tinnitys. Rouvaa vaivasivat aikansa heinäsirkat. Ja onhan se sillä lailla hyvä, että ei näillä kymmenillä sirkkojen siritystä muutoin kuulekaan.

Mutta pahempi juttu oli kun sirkat vaihtuivat sirkkeliin. Kuulosuojaimillakaan sitä ei pysty vaimentamaan.

Onhan se sentään elämän merkki näin korona-aikaan. Meinaan kun sirkkelin kanssa sentään joku on työntouhussa. Toivottavasti se ei kuitenkaan vaihdu pajavasaran kalkkeeseen.


Paavo Luokkala


Allsång???

Tv-ohjelmien tarjonta on yleensä kesäisin köyhää. Uusintoja uusintojen perään, iänikuisia Agatha Christien neiti Marpleja ja Hercule Poiroteja, Beckejä ja Wallandereita – sinänsä kohtalaisen hyviä kyllä, mutta kaikki jo hyvin muistissa, kun ne nähtiin jo viime kesänä ja sitä edellisenäkin. Uusia ei ymmärrettävästi enää tule.

Sama juttu monien suomalaisten sarjojen osalta. Mutta kun nekin jo muistetaan. Ja ihmiset ovat erityksissä tai etäällä toisistaan elleivät sitten altistumisvaarassa.

Tarjonnan pohjanoteeraus taitaa olla Allsång på Skansen. Miksi kummassa Yle on mennyt ostamaan ruotsalaisen yhteislauluohjelman, jossa ei tietenkään edes ole yhteislaulua??? Biisit ovat suomalaisyleisölle täysin tuntemattomia, joten kotonakaan ei voi laulaa mukana. Entäpä ne suomenkieliset ”juonnot”, joista niistäkään ei tavallinen kuolevainen saa tolkkua!!!

Tammerkosken sillalla olisi aivan eri juttu, vaikkakin sitten ilman mukana laulavaa toriyleisöä, kun tv:n ääressä saisi laulella vaikkapa perhepiirissä tai tuttavien kanssa.

Kun suomalaisilla(kin) artisteilla on keikkapula, niin luulisi olevan aika helppo polkaista nopeasti käyntiin tuorettakin ohjelmaa.

Ihmettelan vallan kauhiast ja olen niinku klapil päähäl lyäty!

Paavo Luokkala


Hybridi-malleja

Hybridi-malli on nyt(kin) ollut huudossa. Nyt en puhu autoista, joissa hybridi voi olla vain veronkiertomalli. Meinaan, kun ostaa hybridiurheiluauton, ja ajaa aluksi vain muutaman sata kilometriä akulla, ja siirtyy sitten ilmaa saastuttamaan bensiinillä, lopullisesti, niin auton sai kuitenkin parikymmentä tonnia halvemmalla, kun autovero putosi.

Koronan torjunnassakin hallitus lanseerasi hybridi-mallin, eli tehdään sitä ja tätä yhdistelemällä, saadaan todennäköisesti hyvä tulos – kuten saatiinkin.

Taudintorjunnassa siirryttiin niin työelämässä kuin opinnoissakin etä-hommiin, josta nyt on palattu taas työpaikalle ja kouluihin.

Taka-askelko vai edistystä? Mielestäni edistystä. Etätyö sopii monille ja monenlaisiin tehtäviin, ja hyvä niin. Mutta siitä puuttuu työpaikan yhteisöllisyys, työkaverit, joilta saa hyödyllistä palautetta välittömästi, uusia ideoita tai muuten vain virkistävää seuraa.

Työelämästäni muistan, että parhaat ideat syntyivät yhteisissä kahvituokioissa tai vaikkapa tupakalla käydessä, paremmat kuin aamupalavereissa, siis vapaamuotoisessa kanssakäymisessä. Ja ystävyyskin varmaan syveni – paitsi, että aina jotkut paheksuivat tupakkataukoja, yleensä suotta.

Hybridi-mallin mukaan etätyö ja porukkatyö vaihtelevat työn laadun, ajankohdan ja henkilökohtaisten ominaiuuksien tai tarpeiden mukaisesti. Niin se toimii.

Koulussa se ei kyllä toimi, joko ollaan koulussa tai sitten kotona – mieluiten koulussa, jossa sosiaalisetkin taidot kehittyvät.

Eiköhän sitä hybridimallia voine soveltaa pandemian torjunnassakin. Hengityssuojainta käytetään paikoissa, joissa se on hyödyllinen, ilman pakkoa ja sakkoa.


Paavo Luokkala

Kauhukammio

Tampereen tavara-aseman virastotalo on saatu siirretyksi uudelle paikalleen Ratapihankadun tieltä. Se mitä asemakaavalla suojellusta rakennuksesta on jäljellä, eli pelkät seinät, säilyi näköjään koko lailla ehjänä. Minua ei olisi erityisesti harmittanut, vaikka olisi hajonnutkin.

Se siitä. Jäljellä on monia arvoituksia, kuten lopulliset kustannukset – kun sen pitää rakentaa sisältä kokonaan uudestaan, eikä siitä rahanmenosta taida olla mitään varmaa tietoa. Arveluita on sitäkin enemmän, mutta kalliiksi kaiketi tulee.

Asiaa mutkistaa se, että kukaan ei tiedä, mitä sillä torsolla oikein tehdään. Mutta ei kai sen ole väliä. Koska varmaankin kaupungin talous on priimäkunnossa, kun tällaista suojelua harrastetaan. Terveydenhoidossahan ei tietenkään ole erityisiä tarpeita, ei myöskään vanhushuollossa, lasten päivähoidossa, koulutuksessa, katujen ja muun kunnallistekniikan ylläpidossa, eikä missään muussakaan. Kunnallisveroprosenttia ei tarvitse tarkistaa, ellei sitten alaspäin.

Olisi minulla yksi ehdotus rakennuksen käyttöä ajatellen. Kaupungistahan puuttuu kauhukammio, ja tavara-asema sopisi arkkitehtuuriltaankin siihen. Tässä muutamia ajatuksia kauhukammion ohjelmaksi:

Non-stop-filminä näytettäisiin parhaina paloja kulttuurihistorialtaan arvokkaan Morkun kaameasta purkamisesta.

Samaan tapaan voitaisiin esittää kaupungin kaikkien venäläisten ja syyttömien punaisten teloituksista. Nehän eivät varsinaisesti tapahtuneet tässä ns. virastotalossa, vaan jo aikaisemmin – syystäkin – puretun varsinaisen tavara-aseman seinustalla. Tämän peltihallin kuulien puhkomia peltejähän on Museoviraston aarteistossa. Huipennuksena voitaisiin näyttää, kuinka ”virastotaloon” majoitetut julmat teloittajat vahtivat, ettei kukaan peltihalliin suljetuista raottanut mitään läpeä saadakseen raitista ilmaa tukahduttaviin oloihinsa. Jos joku erehtyi niin tekemään sai naapurirakennuksesta kuulan kalloonsa.

Kauhukammion ilmapiiri olisi sopivan kammottavasti homeelle – ja miksipä ei verellekin – tuoksahtava.

Teloituskalustoa voisi olla sopivasti esillä, vitriineissä tietenkin.

Kaiken kukkuraksi voitaisiin tunnelmaa elävöittää verisillä ruumiskasoilla pitkin lattioita.

Kauhunhuutojen ja aiheetta teloitettujen omaisten valituksista sekä pyssynpaukkeesta saataisiin kauhukammioon sopiva äänimaisema.

Tällähän jo alkuun päästäisiinkin. Menestyksestä ja lipputuloista en esitä arvioita. Enkä liioin kauhukammiolle vaihtoehtoja.


Paavo Luokkala

Neuvotteleminen on tinkimistä

Euroopan Unionin jäsenmaiden johtajat pääsivät sopimukseen korona-pandemian aiheuttamien talousvaurioiden korjaamiseen suunnattavista tuista ja lainoista sekä vielä unioinin budjetista

Kaikissa EU-maissa on riittänyt sopimuksen moittijoita enemmän kuin kotitarpeiksi. Siitä päätellen sopimus on hyvä.

Kun neuvotteluissa on 27 osapuolta (ja vielä komissio päälle) ei mikään maa voi saada tavoitteitaan toteutetuiksi. Sopimus on aina kompromissi, jota ei synny, elleivät kaikki tingi omistaan. Painostus- ja kiristyskeinot ovat vähissä.

Esim. työmarkkinoilla tilanne on aika lailla toinen. Taisi olla SAK:n puheenjohtaja Pekka Oivio, joka kuvasi umpikujaan joutumista näin: ”Kun puhe ei auta, eikä lyödä saa, niin ei muuta kuin persettä penkkiin!” Mutta lakkokin syntyy vain sopimalla ja omistaan tinkimällä. Onhan noita ikuisiakin lakkoja joitakin. Muistini mukaan Elannon hevosmiesten lakko on ollut käynnissä jo yli sata vuotta, samoin Iisveden sataman lakko. Elannolta hevosmiehet loppuivat ja Iisveden satama lopetettiin, mutta periksi ei annettu.

EU:n johtajilla ei lakkomahdollisuutta ole. Sopimuksella ei ole muuta vaihtoehtoa kuin sen kaataminen. Siitä olisi kärsinyt koko Eurooppa ja kaikki eurooppalaiset. Neuvottelijoita ei voi kokoukseen lähettää ilman valtuuksia sopia, siis tinkiä omista vaatimuksistaan pelivaransa puitteissa. Ymmärtääkseni asiat sovittiin näin. Suomikin sai sen mitä halusi. Ja Sanna Marin neuvotteli erittäin taitavasti ja sinnikkäästi valtuuksiensa puitteissa

Suomi kuuluu Euroopan varakkaimpiin maihin ja on siitä syystä nettomaksaja, maksaa enemmän kuin saa. Onneksi on näin! Ilman EU:n jäsenyyttä emme kuuluisi näihin varakkaisiin, vaan olisimme joka suhteessa köyhempiä. Mutta emme saisi mistään tukia emmekä EU-lainoja.

Yksityiskohdista löytää kuka tahansa moittimista, mutta kokonaisuus koostuu välttämättömyyksistä. Suomikin sai kohtuudella pyytämänsä, maaseututukeakin hyväksi käyttäen. Sen käyttäminen on pitkän päälle ongelmallista, mutta senkin Marin, eduskunnan suuri valiokunta ja perustulakivaliokunta tiennevät.

Minä olen vaihteen vuoksi varsin tyytyväinen.


Paavo Luokkala

Järjetön valloitus

Viestimissä on jostain syystä muisteltu ensimmäistä miehitettyä kuulentoa 16.7. 1969. ”Pieni askel ihmiselle, suuri askel ihmiskunnalle”, tämän virkkeen minäkin sijoitin Aamulehden etusivulle, kun olin siinä hommassa ja siinä vuorossa, jossa etusivu piti väsätä. Eihän se nyt niin suuri askel ollutkaan, ei edes ihmiskunnalle.

Ei siinä silloin ollut aikaa ajatella, oliko koko meiningissä mitään järkeä. Paukku- uutinenhan se oli, julkaistava näyttävästi ja kuviakin saatiin. Muistan kyllä, että kuvien hankkiminen avaruuskapselin laskeutumisesta takaisin Maahan, tai itse asiassa mereen, oli hankalampi, vaikka olisi luullut maapallolta helpommin saavan kuvia kuin Maan kuusta. No, vaivaa nähtiin, ja onnistuihan sekin.

Kuuhun piti mennä, kun Amerikan presidentti oli niin sanonut. Tärkeää kaiketi oli päästä sinne ennen venäläisiä, jotta koko ihmiskunta näkisi, kumman suurvallan glooria sädehti kirkkaimmin.

Ihmisen suuri uteliaisuus ja määrätön kilpailuvietti vauhdittivat tarpeetonta kuussa käyntiä. Tarpeetonta siksi, että suurin piirtein kaikki tiedettiin kuusta jo muutoinkin. Onpa kuussa rampattu sen jälkeenkin, eikä asiallisesti uutta kerrottavaa ei ole kertynyt. Suottatyö on käynyt älyttömän kalliiksi.

Kuussa ei ole hyödynnettäviä mineraaleja, ja vaikka olisikin, Maahan rahtaaminen maksaisi rutosti. Kuussa jalostamiseen ei varmaan saisi koneistoa eikä työntekijöitä. Elintarvikkeitten tuottaminen ei ole mahdollista, kun kuuperä on hedelmätön eikä ilmakehääkään ole pilattavaksi.

Kukapa lähtisi sinne lomailemaankaan. Vaikka sää on hyvin ennustettavissa, se on aina kehno. Uimavesiä ei ole, ei liioin nähtävyyksiä tai kulttuurielämyksiä.

Lienenkö tavattoman tyhmä, kun en keksi kuulennosta mitään järkeä. Valloitusretki vaikuttaa typerältä: ”paskareissu, mutta tulipahan tehtyä”!

Kuu näyttää täältä maan kamaralta viehättävältä, kauniilta, lumoavalta. Läheltä siinä ei ole mitään viehättävää.

Täytynee silti uskoa, että ehkä tästä on jotain opittu. Ainakin muun avaruuden hyödyntämistä silmällä pitäen.


Paavo Luokkala


Tekijän palkka

Aamu-tv:ssä keskusteltiin tekijänoikeuksista. Teleyhtiö oli luvatta laittanut mainokseensa laulajan esityksen tai osan siitä. Tai sitten saanut sen äänitteen kustantajalta, luvatta kuitenkin. Artisti kysyi oikeutensa perään.

Keskustelu vähän ihmetytti, kun toimittajat väänsivät siitä jotenkin monimutkaisen asian. Juuri toimittajien pitäisi tietää tekijänoikeuslain sisältö. Oikeus teokseen on aina yksin tekijällä, ellei hän ole sitä kirjallisesti toiselle luovuttanut. Myös lehti-, radio-, tv-ym. -jutut ovat tekijänoikeuden suojaamia, jos ja kun ne ilmaisevat tekijänsä luovuutta tai persoonallisuutta, jolloin ne ovat teoksia, lauluista, näytelmistä, sävelmistä, kuvista, taltioduista esityksistä yms. puhumattakaan.

Laki on jokseenkin selvä. Vaikka teos tai vaikka lehtijuttu on kerran julkaistu, tekijänoikeus palautuu yksin tekijälle.

Kun offset-tekniikka tuli painotuotteisiin, juttujen varastaminen kävi helpoksi: tarvittiin vain sakset ja liimaa. Aktiiviaikoinani törmäsin tuon tuostakin tekijänoikeusvarkaisiin. Tapanani oli lähettää iso lasku varkaalle – tavanomaisesti noin kymmenkertainen normaaliin kirjoituspalkkioon verrattuna. Vaadin laskun maksettavaksi kahden viikon kuluessa ”tai tapaamme käräjillä”. Varas tiesi, että sepä vasta kalliiksi käykin. Ja palkka tuli että rapsahti.

Ilman tekijän lupaa julkaiseminen on rikos. Tekijänoikeus on tekijän palkkaa. Siitä ei kannata luopua, vaikka useissa lehtikonserneissa toimittajat ja kuvaajat ovat tästä palkastaan luopuneet älyttömän pienellä kertakorvauksella. Jos olisin ollut pääluottamusmiehenä siinä toimituksessa (kuten aikanaan olin Aamulehdessä), olisin tehnyt lujasti töitä tällaisen estämiseksi. Niin – jos…

Kun teos julkaistaan, on tekijän nimi lain mukaan aina mainittava, ellei tekijä itse ole sitä kieltänyt, jolloin sitä ei saakaan mainita (esim. salanimestä kyseen ollen, tai jos asia muuten on arkaluontoinen). Musiikista kyseen ollen valitettavan yleistä on, että vain esittäjä mainitaan, ei säveltäjää, sovittajaa eikä sanoittajaa. Eikä tarvitse olla Toivo Kärki, Teino Helismaa, Juha Vainio, tai Juice Leskinen, vaan olipa vaikka kuinka vähänkin tunnettu tekijä. Oikeus on jakamaton.

Omasta puolestani annan tässä julkisen luvan julkaista tai lainata näitä blogeja – kunhan tekijän nimi (Paavo Luokkala) mainitaan. Että vassakuu!

patevaari


Siivottavaa riittää

Hesari paljasti viikonvaihteessa, miten useat siivousfirmat pitävät palvelukseensa ottamiaan maahanmuuttajia / turvapaikan hakijoita orjinaan. Ne maksavat heille mitätöntä palkkaa jos maksavat ollenkaan. Laillisesta työajasta eikä muistakaan työehdoista ole tietokaan jne.

Kunnat, kauppaketjut ja yritykset ulkoistavat tulojensa siivouksen sitten juuri näille orjafirmoille. Surkeaa.

Asia ei ole mitenkään uusi. Itse kerroin tämäntapaisesta ”ulkoistamisesta” lehtijuttussa jo parikymmentä vuotta sitten, kun olin vielä aktiivijournalisti. Teinpä huvikseni lauluntekstinkin asiasta. Se on luettavissa klubin Runonurkasta: ”Esteri Miikkulainen”. Vilkaiskaa huviksenne!

Jo silloin totesin, että varsinkaan kunnat eivät osaa, eivät välitä, ymmärrä tai eivät edes halua ottaa selvää siivous- eivätkä muidenkaan yritysten taustoista, toimintatavoista, työn laadusta yms. Se on anteeksiantamatonta piittaamattomuutta, jonka tuhoisia seurauksia paljastuu tuon tuostakin.

Viestimien tehtävänä on paljastaa tällaiset pöyristyttävät tapaukset ja saattaa ne päättäjien tietoon, kun he itse eivät osaa, jaksa, välitä, halua niitä selvittää.

Ihmisarvo kuuluu kaikille, myös maahanmuuttajille. Loukkausten kohteiksi joutuvat usein muutkin alistetussa asemassa olevat – suomalaisetkin.

Siivottavaa tässäkin sotkussa riittää. Ja orjauttajien saattamisessa edesvastuuseen. Siinä riittää myös julkiselle sanalle valvottavaa.

patevaari

Järisyttävää luettavaa

Sodat ovat aina täynnä tuhoa, kauheuksia, julmuuksia, kärsimyksiä, verta ja suolen pätkiä. Enimmäkseen kärsimykset koituvat syyttömien ja sivullisten osaksi. Kaipa sankaruuttakin ilmenee, mutta niukemmin ja jälkikäteen. Kärsijöitä ovat myös myöhemmin sankareiksi julistetut.

Sotakirjoja on kirjoitettu määrättömästi, ja kaikki ne puhuvat samasta: saatanallista hommaa.

Näin on laita myös Timo Ensio Malmin tuoreen teoksen Tampereen sotakirja, Kalevankankaan unelmia. Poikkeuksellisen siitä tekee runollisuus, tekijäkin kun on runomies henkeen ja vereen. Lukukokemus on järisyttävä – sellainen järisyttävyys on syytä kokea. Teos on sanalla sanoen loistava. Ainakin kaikkien tamperelaisten olisi syytä tällainen elämys kokea.

Timo on ansioitunut, perusteellinen tutkija, kirjailija, tapahtumaspesialisti ja monta muuta. Siksipä tartuinkin innolla kirjaan. Osasin odottaa, että tunnettuihin asioihin tulee tekijän kynästä paljon uutta näkökulmaa, monipuolista, kiihkotonta ja elämyksellistä sovintomieltä. Keskiössä on Kalevankangas, vaikka asioita tapahtuu eri sodissa ja eri puolilla maailmaa.

Kirjan rakenne on poikkeuksellinen mutta erinomaisen onnistunut. Se avautuu menneiden ja elävien kertomuksista, sekä autenttisista teksteistä että tekijän puheen kautta. Kirjailijat ja runoilijat, mm. meille kaikille tutut Lauri Pohjanpää, Mika Waltari, Viljo Kajava, Kalle Päätalo, Juice Leskinen, Lauri Viita, Erkki Lepokorpi, Arvo Poika Tuominen, Lauri Letonmäki, Jussi Raitio, Oiva Paloheimo, Hannu Salama, Kari Aronpuro, Mirkka Rekola ja monet muut johdattavat lukijan tapahtumien keskelle, antavat niille sisällön ja merkityksen: sovinto, sopiminen, demokratia.


Patevaari



Haittaperunaa

Joskus sodastakin on jotain hyötyä, vaikka harvoin ja vähäistä. Ainakin Pommerin sodasta oli meille suomalaisillekin jotain hyötyä. Meinaan kun sieltä tuotiin sellainen eteläamerikkalainen ruokakasvi kuin peruna – katto nääs!

Perunasta tuli pikku hiljaa nauristakin parempi perusruoka suomalaisiin kattilakuntiin. Sitä se on edelleenkin, vaikka eihän nauriistakaan mukavaa makua puutu.

Näihin asti on luultu, että peruna olisi maukas ja terveellinen perusruoka. Varsinkin uusi peruna voinokareen ja sillin kanssa on herkkua parhaasta päästä.

Nyt joku on kuitenkin keksinyt, että varsinkin pienikokoisissa uusissa perunoissa on (tai ainakin saattaa olla) joitain haitta-aineita, ei ihan tappavia mutta jotenkin ihmiselimistöä haittaavia kuitenkin. No, niitä auringonvalon vihreiksi värjäämiähän ei kai kukaan syö – mutta että ihan valkoisissakin!

Sellaistahan se on, että melkein kaikki ruoka-aineet tuntuvat olevan vahingollisia. Uskaltaako sitä enää oikein mitään syödäkään?

Mitähän myrkkyjä lie mansikassa, herneissä ja kaurapuurossa? Nehän ovat perunan, punajuuren ja mustikan ohella tiettävästi ihan super foodia.

Pakko ottaa tämäkin riski: panna pottuhanskat käteen ja pistää perunat kiehumaan. Lääketieteen korpraalina rohkenen suositella muillekin!


Patevaari


Sikasiisti kaupunki

Aamulehdessä muuan Seppo Hautakangas sanoo, että Tampere on siisti kaupunki ja että kunnossapitoa on riittävästi. Jassoo…

Jos tässä on kysymys nykynuorisokielestä, niin olen jyrkästi samaa mieltä. ”Siisti” on sillä kielellä hyvä, ja ”sikasiisti” erinomainen. Tamperehan on todella hyvä, oikeastaan ihan ernomane. Kyä niin o.

Mutta kun jutussa puhuttiin roskista ja roskattomuudesta, niin siinä olen siisteydestä jotenkin vastaavan Hautakankaan kanssa jyrkästi eri mieltä. ”Sikasiistissä” on paino yhdyssanan alkuosalla ”sika”.

Onkohan kyseinen vastaava käynyt Tammelantorin ympäristössä saati Sorsussa vaikkapa pyhäaamuisin. Saati että olisi käynyt vaikkapa Turussa. Paha sanoa, mutta Turku on Tampereeseen verrattuna ernomase siisti. Puhumattakaan eurooppalaisista suurkaupungeista, vaikkapa Krakovasta tai Edinburghista.

Armeliaasti sanoen: Tampereella on siisteysasioissa parantamisen varaa. Kadunlakaisijat takaisin!


Patevaari


Varo työmatkalaisia!

Korona on hiipunut niin, että kieltoja on alkanut purkautua. Eihän se vielä ihan voitettu kanta ole, joten käsihygianiaa ja turvavälejä kannattaa noudattaa vaikka ihan pysyvästikin.

Hyvä näinkin, paitsi tuo helle! Vähempikin riittäisi, ettei pelkästään paikallaan istumalla tarvitse tuhottomasti hikoilla – liikuntaharrastuksesta puhumattakaan.

Itse ratkaisen sen lähtemällä pyörälenkille (kekkee kun näillä kymmenillä pitää yrittää olla) jo tuossa kuuden maissa. Mutta ei sekään ihan turvallista ole. Meinaan kun noi työmatkaliikenteessä autoilevat ja pyöräilevät ajavat hullun kiilto silmissä, saati sitten nämä sähköpotkulautailijat. Varsinkaan Mersuissa, Bemareissa ja Volvoissa ei näköjään ole jarruja eikä suuntavilkkua.

Kaikki ovat töihin lähteneet niin täpärästi, ettei mitään sääntöjä kerkiä noudattamaan. Polkupyöräilijät ilmeisesti treenaavat Ranskan ympäriajoon, ellei osa heistä sitten Giro di Italiaan tai Espanjan la Vueltaan!

Kuulokkeet pitää tietysti olla korville, ettei vain vahingossa kuule linnun laulua.

Sietääpä varoa moisia!

Patevaari

Naisia tuli – vaviskaa!

Al Holin leiriltä on päässyt kolme suomalaista naista yhdeksän alle kymmenikäisen lapsen kanssa palaamaan kotimaahansa. Eipä heitä olisi minkään lain mukaan voinut olla Suomeen päästämättäkään. Silti kokoomuksen ja perussuomalaisten puheenjohtajat ovat jo kerinneet syyttää hallitusta Suomen lain noudattamisesta.

Myös puolustusvoimien ylipäällikkö on kehottanut suhtautumaan naisiin kaikella vakavuudella. Minäkin omalta vaatimattomalta osaltani olen valmis vaatimaan, että naisiin pitää aina suhtautua vakavasti. Vakavasti pitää mielestäni ottaa lapsetkin, esim. leikkimällä heidän kanssaan ja satuja kertomalla.

Kysymys on tietysti siitä, että Isis-järjestön porukkaa pitää varoa ja vahtia. Joidenkuiden mielestä tällaisia naisia myös pitää pelätä ja kauhistella. No, onhan se hyvä, että näitä naisia vastaan ollaan valmiita käymään koko suomalaisen sotakoneiston voimalla maalla, merellä ja ilmassa. Hyvä varmaan on hankkia lisää uusia hävittäjiäkin, siltä varalta, että vielä useampiakin naisia on tulossa kotiin. Kyllä siinä sitten tanner jyskää ja aitaa kaatuu.

Toistaiseksi hallitus uskoo, että rajavartiolaitos ja suojelupoliisi osaavat työnsä. Keillä onkaan syitä olla luottamatta näiden ammattitautoon? Ja mitä syitä? Kysynpähän vain.


patevaari

Maskipakko?

Lentomatkustajille on asetettu maskipakko mm. Finnairilla. Se on ymmärrettävää, kun ainakin täydessä koneessa ollaan kuin sillit nelikossa.

Joku sanoo, että jos kaikki pakotettaisiin käyttämään hengityssuojaimia kaikkialla, niin kukaan ei saisi tartuntaa. Ihan niinhän se ei käy, sillä kaiketi useimmin virus tarttuu kosketuksesta, ei niinkään hengityksestä, ainakaan jos ei pärski tai puhu suu vaahdossa.

Vaikka kaikki suomalaiset käyttäisivät kasvomaskeja, ei tauti siihen loppuisi, eikä siihenkään, ettemme koskettelisi toisiamme, ellei sitten myös rajoja suljeta. Sillä lailla kyllä tauti loppuisi, kuten muukin elämä.

Toivotaan, että tepsivä rokote valmistuisi vaikkapa vuodenvaihteeseen mennessä, niin virus olisi voitettu. Toivotaan myös, ettei cd9-virusta kovin äkkiä seuraa cd10, mikä kuitenkin on varsin mahdollista.

Siitä maskista on oireettomalle ja ei-altistuneelle enemmän haittaa kuin hyötyä, luulisin. Ikäihmisiähän sillä pitäisi tartunnoilta suojata, ei niinkään nuorempia. Meitä riskiryhmäläisiä (joita on ikäluokkana eniten) on kaikkein vähiten taudinkantajina. Silti meitä saatetaan osoitella jos liikumme paljain kasvoin. Ainakin Turussa kuulemma näin tapahtuu, ja huutelijoina ovat 20-40-vuotiaat, jotka taas tautia eniten levittävät.

Että hengitellään vaan vapaasti ja pidetään turvaväliä etenkin nuoriin ja keski-ikäisiin. Näin pesemme kätemme myös taudin levittämisestä.


patevaari2@gmail.com


Ongelmana oireettomuus

Itse asiassa on ihanaa olla oireeton näinä aikoina. Sitä on oikein pitänyt turvata viisaan hallituksemme antamien ohjeiden mukaisesti. Ja hyvin se on toistaiseksi mennytkin.

Voipa se oireettomuus joskus olla olevinaan pulmakin. Siitä kerron nyt.

Olin paljon nuorempana miehenä tutustunut minua paljon iäkkäämpään mieheen – nykyisin kai pitäisi sanoa ”riskiryhmäläiseen”. Tulimme keskenämme oikein hyvin toimeen, olimmepa sitten kaksin tai seurassa. Meillä näet sattui olemaan samanmoinen huumorintaju, jota tosin kaikki muut samassa seurueessa eivät tajunneet.

Asuin ja työskentelin eri paikkakunnalla kuin tämä papparainen, mutta jos satuin käymään hänen paikkakunnallaan, saatoin ajan salliessa poiketa tapaamassa.

Niinpä taas kerran menin hänen työpaikalleen – isohkon yrityksen omistajana, hän viihtyi työhuoneessaan jo eläkeiän ylitettyäänkin. Tapansa mukaan hän pisti alaisensa passaamaan meille kahvit, kaivoipa tarjolle konjakkipullonkin, kun sai mieleistään seuraa. Jouduin kieltäytymään, kun olin autolla liikkeellä. Se ei estänyt isäntääni ottamasta naukkuja.

Kyselin hänen vointiaan. Vain hetken hän oli hiljaa, kunnes paukautti: ”Kuule! Mulla taitaa olla toi klamydia!”

Ajattelin, että taitaapa äijällä päässä vähän heittää, vaikka en olisi uskonutkaan. Klamydia! Liki kahdeksankymppisellä. Kysäisin, mistä hän on päätellyt tällaiseen sairastuneensa.

”No hitto! Kun ei ole oireita. Siinä kuulemma ei ole!” Ja sitten me nauroimme.

Sarkasmi ja ironia ovat makeimpia huumorin lajeja. Kaikki eivät niitä taida. Mutta saman tapaisilla jutuilla me saimme joskus muut ällistelemään, emmekä ilmeelläkään paljastaneet, kuinka hauskaa meillä oli. Ja vielä hauskempaa, jos siihen yhtyi joku muukin huumorintajuissaan oleva.

Niin, oireeton siis minäkin olen. Ettei sitten vain olisi se klamydia.


patevaari2@gmail.com

Johtajuutta!

Sanna Marinin hallituksen oppositio on peräänkuuluttanut johtajuutta koronakriisin hoitamiseen. Johtajuushan on politiikassa aina jotenkin tarpeen.

Mutta kyllä siinäkin pitäisi jokin tolkku olla. Niissä maissa, joissa johtajuutta on yllin kyllin, on myös koronatartuntoja ja kuolonuhreja yli tarpeen – kaikkein eniten – kuten sitä johtajuuttakin. Esimerkiksi käyvät Yhdysvallat, Venäjä, Brasilia, Iran ym. Politiikan jättiläiset, kuten Trump, Putin, Bolsonaro & kumppanit, ovat munineet surullisen huvittavalla tavalla melkein kaikessa, myös pandemian hillitsemisessä.

Liekö tämä tieto ohittanut mm. Petteri Orpon tajunnan jälkiä jättämättä, kun hän soimaa Marinia muka strategian puutteesta ja sekavuudesta. Hänen mielestään liki kaikki on tasavallassa pielessä, eikä hän ole saanut vastauksia kysymyksiinsä. Orpoa lukuunottamatta muu kansa on kyllä kuullut pääministerin vastaukset, ja varmaan oppositiojohtajakin, mutta ehkä hänen kuullun ymmärtämisessään on toivomisen varaa.

Helsingin Sanomat esitti virologian asiantuntijoille samoja kysymyksiä kuin Orpo Marinille. Tautieksperttien vastaus oli, että näihin kysymyksiin ei ole vastauksia ainakaan tieteen piirissä.

Joka päivä tulee uutta tietoa, joka saattaa muuttaa asetelmia. Parempi on siis vain varautua muuttamaan strategiaa ja toimia tarpeen tilanteen mukaisesti, eikä vannoa ja pysyttäytyä yhden keinon nimeen, ei varsinkaan väärän. Yhtä keinoa Orpo kuitenkin vannoo vaativansa.

Politiikan tutkijat ovat kummastalleet, elleivät suorastaan kauhistuneet, kun Marin on sanonut Orpon valehtelevan. Tavan mukaan olisi ehkä pitänyt puhua ”muunnellusta totuudesta”.

Minusta valehtelun sanominen valehteluksi on ihan miehuullista ja johtajuutta!


Patevaari

Valoa näkyvissä?

Tämän päivän tai itse asiassa eilisen (perjantain) näkymien mukaan koronatunnelin päässä olisi valoa näkyvissä. Tartuntojen määrä on tasaisesti alentunut, joten ehkä pikku hiljaa päästään mekin vapaille laitumille.

Eipä tässä näillä keleillä ole nyt erityistä hoppuakaan esim. terasseille istuksimaan tuttujen ikätovereitten kanssa.

Lapissa olisi nyt sikäli kiva lomaillakin, kun hiihtokelit jatkuvat. Täällähän ei menneenä talvena lumille päässytkään. Pohjoisessa tulee lunta aina vain lisää. Sekin hyvä puoli siinä olisi, ettei itikoista varmaan ole tietoakaan.

Meille riskiryhmäläisille ei hevin anneta lupaa mennä kyläilemään, vaikka toki sitä oman harkintansa mukaan ja varovaisuutta noudattaen voisi tehdäkin. Täytyyhän meilläkin kivaa olla, ei muuten pysy terveenä. Päättelyni mukaan me sumeliuslaiset olemme monessa suhteessa aktiivista väkeä, eikä tyhjän toimuttamisessa tapahdu muuta kuin tylsistyminen.

Meidän kattilakunnassamme on pyritty liikkumaan ulkosallakin, missä kylläkään ei paljain käsin kosketa mihinkään. Vinyylihanskat eivät paljoa maksa. Tammelantorilla on käyty Hannan leivonnaisiakin maistelemassa, samoin Tallipihalla viikonloppuisin. Niihamaan pyöräilyn päälle voi hyvillä mielin istahtaa kahvittelemaan.

Kuntosalilla käydään melkein joka päivä, kun talokerhomme on mahdollisuuden järjestänyt. Jumpata voi yksinäänkin, ja sitä paitsi kuminauhalla ja patjalla voi itse kukin tehdä kotonaankin melkein kaiken sen, mitä salin laitteillakin. Muistakaa venytellä.

Iltaisin on äijäporukalla läiskitty korttiakin, atk-sovelluksella etänä.

Että ajankulua varmaan itse kukin keksii, ja ellei, niin kannatta kysellä kavereilta. Eiköhän muijakin ennen pitkää pääse kuoroharjoituksiin, joissa etäisyyksien pitämisessä voi olla tilasta riippuen tekemistä.

Pidetään harkinnalla etäisyyksiä ja pidetään hauskaa!


Patevaari

Osingoille EI

Vaikka meidät yli seitsenkymppiset yritetään tappaa tylsyyteen, niin täytyy yrittää keksiä jotain kinaamisen aihetta muustakin kuin karanteenista. Salliihan hallitus sentään päästää ihmiset (paitsi kaiketi seniorikansalaiset) edes kirjastoon ja museoon, joista voi löytää hienoja nautontoja.

Kinaamisesta puheenollen olen sitä mieltä, että osakeyhtiöiltä pitäisi kieltää osingonjako toistaiseksi kokonaan.

Nyt eletään yhtiökokousten aikaa, mutta niihin ei saisi mennä kymmentä ihmistä enempää päättämään mm. osinginjaosta. Yhtiökokouskutsuissa suorastaan kielletään paikalle tuleminen. Oikeustieteen itseoppineena korpraalina päättelen, etteivät ne päätökset taida olla laillisia, vaikka osakkeenomistajien selvään enemmistöön se monessa tapauksessa riittäisikin.

Kun firmat ovat koronan kourissa henkitoreissaan, moni konkurssikypsiä, niin osingot pitää maksaa tyhjästä kassasta, siis velkarahalla, on järjetöntä.

Koronatappioista selviytyminen on vaikeaa, ja veronmaksajain rahaa siihen uppoaa miljardi toisensa jälkeen. Osakemiljardöörien tileille ei valtion ilmaista tukea saisi laittaa. Hallituksen pitäisi osingonjaot kokonaan. Eiköhän siihen saisi eduskunnaltakin tuen.

Saas nähdä, syntyykö tästä isokin kina.


Patevaari


Tallinna näkyy jo

Suljettujen ravintoloiden tappioiden korjaamisesta on hallituksessa vallinnut erilaisia näkemyksiä. Valtiovarainministeri Katri Kulmuni ei antaisi tukea niin paljon kuin työministeri Tuula Haataisen ministeriössä on valmisteltu. Tämä on ymmärrettävää, sillä Kulmunin kotipuolessa huoltoaseman baari on ainoa ravintola, ja bensanmyynnistäkin kassaan jotain jää.

Toisaalta Kulmunin ministeriön nimi voitaisiin muuttaa valtionvelkain ministeriöksi. Haataisen ministeriölle sopisi ehkä lomautus- ja työttömyysministeriö.

Entinen pääministeri Esko Aho sanoo Helsingin Sanomain haastattelussa, että hallitus voisi heittää ohjelmansa romukoppaan. Hänen mielestään hallituksella olisi näin koronaeristyksen kaudella aikaa ruveta käymään ohjelmaneuvotteluja. Mitäs tässä muutakaan.

Marinin hallitus toteuttaa ohjelmaansa eräin paikoin erittäin tehokkaasti. Kielloilla, esteillä ja rajoituksilla on ilmastonmuutosta hillitty merkittävästi. Ilmakin on kirkastunut Suomenlahdella niin, että Helsingistä näkyy jo (tai taas) Tallinnan silhuetti. Tallinkin, Viking Linen ja Eckerö Linen laivat eikä niiden päästöt estä näkyvyyttä. Suomenlahtihan on yleensä sakeanaan autolauttoja ym. huvialuksia.

Turusta Tukholmaan tuskin nähdään, vaikka Itämeren pohjoispäässäkin liikenne on vähentynyt. Ehkä sieltä sentään Oolanti näkyy.

Tekisi mieli mennä katsomaan noita luonnonihmeitä. Mutta kun ei saa mennä. Pitänee katsoa netistä.


Patevaari

Milloin tämä loppuu?

Aamusta, päivästä ja illasta toiseen viestimet käsittelevät pääasiassa koronapandemiaa, ja syystäkin. Yhteinen koettelemus tuntuu pikkuhiljaa kääntynen ärtymykseksi (mikä on ymmärrettävää) ja vihaksikin (mikä ei ole ymmärrettävää vaan tuomittavaa).

Melkoista raivoa osoittaa, että joitakuita avun saaneita yrittäjiä uhkaillaan jopa suorastaan tappamisella. Vaikka pinnat ovat kireällä, niin tuollainen on ihan tolkutonta.

Ja vääriä huhuja levitetään somessa, kuten muulloinkin, mutta näin vakavassa asiassa sitä on mahdoton käsittää.

Ylen TV 1:kään ei ole hyvästä alusta huolimatta ole pysynyt maltillisena. Torstain A-studiossa toimittaja kertoi pääministerin edellisiltana kertoneen hallituksen strategiassa epidemian voittamiseksi, mutta hänen mielestään siinä ei ollut mitään strategiaa. Sitä hän tivasikin paikalle kutsutuilta haastateltaviltaan, alan korkeilta ja tunnustetuilta asiantuntijoilta. Yksi toisensa perään he vakuuttivat Suomen onnistuneen erittäin hyvin ellei loistavasti, kiitos hallituksen.

Sitten toimittaja otti käsittelyynsä perhe- ja peruspalveluministeri Krista Kiurun haastaen tämän sanomaan, milloin koulut avataan ja miten. Sehän ei Kiurun toimivaltaan kuulukaan, mutta toki hän sen käsittelyyn valtioneuvostossa osallatuu, kuten kaikkien (toimittajienkin) pitäisi tietää, kun asia on esillä vapun jälkeen.

Sitten toimiuttaja vaati haastateltaviltaan ja varsinkin ministeriltä selvää vastausta siihen, milloin tämä pandemia päättyy. Jos se olisi hallituksen päätettävissä, se varmaan olisi päättynyt heti alkuunsa, tai sitä ei olisi tullutkaan.

Tunsin suunnatonta ja turhauttavaa myötähäpeää ammattikuntani puolesta.


Patevaari

Salasanat talteen

Tietokoneissa on kokemukseni mukaan ikävä ominaisuus asettua ihmisen yläpuolelle. Ainakin minua se koskee kipeästi.

Sattuipa tässä viime viikolla, että koneeni ilmoitti sisällön olevan rikki. Käytin automaattista korjausta, mutta ei siitä näköjään ollutkaan apua. Kone kehotti valitsemaan muutamasta vaihtoehdosta, joista ”Palauta alkuperäiset oletusasetukset” tuntui jotenkin turvalliselta. Lataus kesti kai pari tuntia, jonka jälkeen se oli valmis.

Aika monta vakituisesti käyttämääni ohjelmaa jäi kuitenkin unholaan. Eipä siis muuta kuin latailemaan niitä sieltä täältä.

Ja taas uusi mutta. Piti tililleni kirjautumiseen tietää/muistaa/löytää salasanat.

Mikä se nyt oli? Missähän se on? Enpä muista enkä löydä mistään. Eipä tietenkään, kun en ollut niitä tallentanut, ja jos olinkin tallentanut, niin koneelle, joka oli mennyt nurinniskoin.

Äimän käkenä ihmettelin tilannetta. Vaikka olenkin käyttänyt 40 vuoden mittaan monia erilaisia aparaatteja, niin tämä oli toinen kerta, kun kone kaatui. Edellisellä kerralla ekspertti sai ne siirrettyä ulkoiselle kovalevylle, mutta nyt eksperttikin oli sormi suussa.

Hän kuitenkin sai vehkeen säällisesti toimimaan, mutta Googlen salasanaa ei tullut muistiin. Mikäpä siinä – tehdäänpä uusi tili ja uusi sähköpostiosoite – ja sen salasana visusti talteen, kirjallisesti paperille ja mappiin. Käyhän se näinkin, varsinkin, kun vanhaan osoitteeseen tulevat postit tulevat kännykkään, josta ne voi tarvittaessa lähettää tietsikkaan uuteen osoitteeseen.

Kaikenlaista vaivaa sitä tielle osuukin, mutta korona-eristyksessähän on aikaa souvailla.

Tässä vaan kaikille lukijoilleni tiedoksi: Pistäkää postia osoitteeseen patevaari2@gmail.com.

Pitäkää huoli omiata salasanoistanne!

Terveisin patevaari

Muutakin tapahtuu

Marinin hallituksella on virusepidemian kanssa puuhaa enemmän kuin kotitarpeiksi. Uudenmaan liikkumisrajoitukset maakuntarajan yli loppuivat tänään klo 13. Muut rajoitukset ovat edelleen voimassa – ravintolat, elokuvateatterit, teatterit, museot, konserttipaikat, kirjastot, uimahallit (ja mitä kaikkea) on pidettävä kiinni.

Epidemian rajoittamiseksi on jokaisen kansalaisen täytettävä oma osuutensa, varsinkin meidän riskiryhmäläisten, jo omankin turvallisuutemme vuoksi.

Mutta tapahtuu Suomessa ja muualla maailmassa paljon muutakin.

Sotia ja muita konflikteja pandemiakaan ei pysty lopettamaan. Toivottavasti pitäviä tulitaukoja kuitenkin saadaan aikaiseksi. Meitähän ne onneksi eivät välittömästi koske, mutkan kautta kuitenkin.

Brittien ja EU:n pitäisi päästä sopimukseen Brexitistä ja sen seurauksista. Huonolta näyttää, koko Euroopan ja varsinkin brittien omaksi vahingoksi.

Hallituksen pitäisi jatkaa sote-uudistuksen valmistelua, mutta ei siinäkään aikataulu taida pitää. Hallituksen olisi annettava eduskunnan päätettäväksi kimppu lakiesityksiä, joiden määrä lasketaan kymmenissä. Ennen kesää olisi jo pitänyt niitä saada valmiiksi. Maakuntavaalejakaan ei voitane järjestää aiottuun aikaan – kun ei ole niitä lakejakaan.

Ensi vuoden tulo- ja menoarviokin pitäisi saada valmiiksi ja tavanmukaisen kiireen kanssa.

Työmarkkinoilla on vielä erittäin hankalia sopimuksia tekemättä, varsinkin kuntapuolella. Rakennusala kyllä pääsi sopimukseen epidemian estämättä. Tes syntyikin aika vaivattomasti, ehkä siksikin, ettei Rakennusliitto ollut mukana kiky-sopimuksessa. Mutta ei sekään päässyt etusivun uutiseksi.

Hyvä, ettei meidän näiden asioiden eteen tarvitse ponnistella. Ollaan vain iisisti eristyksissä ja odotellaan aikaansaavien ministerien työn tuloksia. Ja keksitään uudenlaisia keinoja saada aikamme kulumaan. Siitä kerron lisää tuonnempana, vaikkapa aikani kuluksi.


Patevaari

Pirteä kuin peipponen

Eikö maailmassa muuta tapahdu kuin, että moni on saanut korona-tartunnan ja aika moni on sairaalassa ja useat kuolleetkin. Onhan se pirullista, ja on siltä täysi syys suojautua. Mutta muutakin elämää sentään on.

Voi että ilahduimme, kun ikkunamme alla viserteli peipponen. Sitä saattoi pitää paljon parempana ohjelmana kuin miltään radio- tai tv-kanavalta kuultu.

Aikansa lintu lauleli sillä paikalla, kunnes lennähti muille laulumaille. Ei siis tässä tällä kertaa tainnut saada vastakaikua eikä puolisoa löytynyt.

Oikeastaanhan linnut eivät laulele vaan rähjäävät ja karjuvat: ”Tää on mun elinpiiri, tänne ei oo muilla tulemista!” Hauskalta se silti ihmisen korvaan kuulostaa.

Leivon laulua ei nykyään enää juuri missään kuule. Se on käynyt harvinaisemmaksi kuin kanteleen soitto. Vääräksi on käynyt laulun teksti: ”Ja senpä vuoksi laulan ma, kun kannel täällä soipi…” Uhanalaisiksi ovat käyneet, kiuru ja kannel.

Kiuruille ei enää löydy ojanpientareita pesimäpaikoiksi. Salaojilla ei ole pientareita. Pientareilta ei enää löydy myöskään mesimarjoja, ei tietenkään, kun ei ole pientareita.

Onneksi kirvisiä vielä voi nähdä ja kuulla. Metsäkirviselle vielä löytyy suojaisia paikkoja, mutta miten on peltokirvisen.

Pitäkäähän itsenne pirteinä ja etsikää ilonaiheita – niitä löytyy aina ihan likeltäkin!


Patevaari

Länsiraja kiinni

Tornionjoki ei koskaan ole erottanut vaan yhdistänyt suomalaisia ja ruotsalaisia. Väylänvarren kasvattina minusta tuntuu oudolta, että korona-viruksen takia puuhataan rajaa kiinni. Sitten eivät sukulaiset enää pääse tapaamaan toisiaan. Ruotsin puolella asuvat suomalaiset eivät pääse rajan yli työpaikoilleen eivätkä päinvastoin. Eivätkä kauppareissuille.

Omia läheisiä sukulaisiani asuu molemmin puolin jokea, mistä ei tähän asti ole ollut kenellekään minkäänlaista haittaa tai vaivaa. Molemmin puoli väylää puhutaan samaa kieltäkin, Peräpohjolan murretta / meän kieltä.

Näin se on ollut koko minun elinaikani ja koko historian ajan, mitä nyt sota-aikoina on kulkijoita syynätty.

Iät ajat ovat lohensoutajat voineet kenenkään estämättä tai kummastelematta laskea veneensä kummalle puolen väylää hyvänsä kahvisteluhetkeä varten.

Sodan jälkeen toki tullitarkastuksia oli, kun joppareita etsittiin, useimmiten aika laihoin tuloksi. Vielä 1960-luvullakin oli tulliasemia siellä täällä, mutta ei niistä juuri välitetty. Nuorukaisiässä hiihtelin muutaman kerran Haaparannan puolelle riiuureissuillani ohi tullivartijain koppien. Vain kerran joku muualta tullut tullimies huusi perääni: ”Kukas sieltä meni yli?” Huutelin takaisin: ”Mie vain, röökynöitä meen katteleen!” ”Jaa – mene vain!” tällä tavalla ne muodollisuudet tulivat hoidetuiksi.

Tautia toki pitää suitsia. Mutta voi se paikoin olla vaikeaa.

Tornion ja Haaparannan välissä olevan valtakunnanrajan päällä on tavaratalo, toinen puoli Ruotsissa, toinen Suomessa. Onko keskellä liikettä rajakontrolli.

Tornion Saarenpään ja Nedertorneån Mattilan kohdalla on golfkenttä, yhdeksän reikää kummallakin puolen rajaa ja väylän risteilevät maiden välillä. Toivottavasti tauti on voitettu kanta, kun lumet sulavat, ettei rajavartijoille tule hankalia hommia.

Torniolla ja Haaparannalla on yhteinen. jätevesihuolto, pelastuslaitos, uimahalli, urheilukentät ja urheiluseuratkin ovat osin asiallisesti yhtä ja samaa.

No, tällä kertaa tautikin on sama, joten yhdessä sitä pitää nitistää.

Patevaari

Kultaa kaupan

Jokin päivä sitten huomasin telkkarista jonkin mainoskanavan mainoksen, jossa haluttiin ostaa kultaa: ”Myy vanha kultasi meille!” Sehän on kaiketi tiedossa, että kulta on nyt hyvä sijoituskohde, aika lailla hinnoissaan.

Houkutus olisi suuri mennä kaivelemaan laatikoistaan kultasormuksia ym. koruja, ja pistää rahoiksi. Varmaan monet niin tekevätkin.

Mutta omalta kohdaltani olen tullut toiseen tulokseen. Minähän en vanhaa kultaani kenellekään myy! Onhan kihlauksestani ja vihkimisestä kulunut jo kymmeniä vuosia, kultahäitäkin vietettiin jo jokin aika sitten. Kultani kanssa kinaaminen on mennyt niin veriin, ettei siitä luopumisesta ole ajatustakaan.

Se siitä. Mutta sen verran vielä voin sanoa, että vaikka koronan vuoksi nyt ole syytä antaa kenellekään kättä, eikä varsinkaan suuta, niin olen päätellyt, että näillä kymmenillä voi ja kannattaa ottaa riskin. Eihän sitä voi ennalta tietää, mihin aamusuukkokin johtaa. Siksi riski kannattaa.

Arvelee patevaari


Korona-peliä politiikassa

Meikäläisten ikäluokasta melko moni on pelannut koronaa viime vuosituhannella: kepillä (joka ei ollut ihan köö, mutta sinne päin) lyötiin puisia nappuloita pelilaudan kulmissa oleviin kuppeihin.

Nyt korona on taas huudossa, mutta ikävämmässä sävyssä. Virus leviää niin, ettei Kimi Räikkönenkään perässä pysy. Mutta Marinin hallituksen lujat naisetpa pysyvät, eivät kannoilla vaan jonkin verran edelläkin. Toimet ovat tilanteen mukaisesti tomeria ja varsin koviakin. Eiköhän virus näillä otteilla ala talttuakin, kaiketi joskus kesän korvilla.

Hallitukselta vaadittiin kovia otteita jo ennen kuin ensimmäinenkään virus oli ehtinyt Suomeen saakka. Jussi Halla-aho tuntui olevan sitä mieltä, että koko virus on Suomen hallituksen keksintö. Hän arveli, että kun pannaan rajat kiinni heti, niin eivät hallituksen tänne kutsumat viruksetkaan tule. Tulivatpa kuitenkin, eivät maahan pyrkivien ”vieraslajien” mukana, vaan ihan kantasuomalaisten matkoiltaan tuomina.

Järjissään olevat ymmärtävät, etteivät virukset tottele rajavartijoita, eivät poliisia, eivät sotavoimia eivätkä hallituksia – tulevat kun ovat tullakseen. Pitää vain sopeutua ja menetellä kulloisenkin tilanteen mukaisesti. Kyllä virus siitä kesyyntyy kun aika on. Kiinassa se näkyy jo olevankin.

Epidemialla politikoiminen tuntuu houkuttavan monia muitakin kuin perussuomalaisia. Halla-ahon aateveli Donald Trump tiesi, että virus on eurooppalaisten syytä. Niinpä hän kielsi eurooppalaisten pääsyn Amerikkaan – paitsi brittien. Joku näköjään kuitenkin neuvoi presidenttiään, ettei Eurooppa pääty Englannin Kanaaliin, ja niinpä tämä pisti stopin engelsmanneillekin.

Syypäiden etsiminen on joillekuille aina tarpeellisempaa kuin osallistua torjuntatoimiin. Niillehän nyt isä Jumalakaan ei mitään mahda, mutta eipä niistä kannata välittääkään.

Paavo Luokkala


Henkilökohtaista

Maaliskuun 19. on Suomessa Tasa-arvon päivä. Atteen esitaistelija Minna Canth on saanut syntymäpäivälleen tasa-arvotunnuksen ja liputuksen, ensimmäisenä naispuolisena Suomessa. Ne hän on kiistatta ansainnutkin.

Naisten osalta tämä ei oikein riitä, sillä 8. maaliskuuta vietettiin kansainvälistä naisten päivää. Varmaan se kansainvälisyys on siinä tarpeenkin, kun meillä ei ole sellaisia pulmia kuin esim. orjuus.

Lisäksi on äitien päivä 10. toukokuuta.

Miesten päivää ei vietetä, eikä maskuliini-intoilijoita juuri olekaan. Ehkä pitäisi olla enemmän, että meitä koiraspuolisiakin muistettaisiin. No, isäpäivä nyt sentään on 8. marraskuuta.

Mutta eikös meidän pitäisi elää sukupuolineutraalissa Suomessa. Tasa-arvon päivä tietysti on ihan paikallaan, eikä erottele sukupuolia.

Naistenpäivän pitäisi kai olla henkilöiden päivä. Ja sehän kuulostaa typerältä.

Äitien päivä ja isänpäivä voitaisiin yhdistää vanhempien päiväksi. Vanhemmuushan on yhteinen, kuten se on osuvasti Yhteisvastuu-keräyksenkin teemana.

Mitäs minäkään tässä heilun kuin heinähenkilö, kun en ole mikään saamahenkilö enkä maksuhenkilökään, en hevoshenkilö, porohenkilö, kirveshenkilö, en myöskään sähköhenkilö tai putkihenkilö. Olenhan vain tämmöinen sanomalehtihenkilö.

Paavo Luokkala

Vaalikarjaa?


On tuo journalistien käyttämä poliittinen sanasto jokseenkin kummallista. Usein se tuntuu politiikkaa väheksyvältä ellei halveksivalta.

Ajatelkaapa vaikka, että äänestäjiä kutsutaan ”vaalikarjaksi”. Emme kai me sentään mitään nautoja sentään ole, vaan ajattelevia ihmisiä, vaalilipulla kantaa ottavia ja kantansa ilmaisevia ihmisiä.

Tuollaisia vähätteleviä ilmaisuja käytetään ihan sanomalehdissäkin, samoin radiossa ja tv:ssä, somesta nyt puhumattakaan. Vihapuhetta vilisee facebookissa, twitterissä ja mitä niitä onkaan.

Sitten kummastellaan, kun joku käy vaalitoreilla ehdokkaisiin tai heidän tukijoihinsa käsiksi, kuten sunnuntain 24.3. Timo Soiniin. Onneksi tuon ”Soldiers of Odinin” puseroon sonnustautunut mies pysäytettiin aikeissaan, mitä ne sitten olivatkin. Siinä pusakan logossa muuten näkyy jokin pakanajumala niistävän nenästään räkää Suomen lippuun. Kaikkea kanssa!

Entäpä ”vaalilupaukset”? Eihän kukaan, eikä mikään puoluekaan voi semmoisia antaa, kun elämme monipuoluejärjestelmässä. Jos olisi vaikkapa vain kaksi puoluetta, niin asia olisi toinen. Meillä riittää, kun ilmoittaa, mitä tavoittelee, millaisella ohjelmalla vaaleihin mennään. Vaalien jälkeen katsotaan mitä muiden puolueiden kanssa on mahdollista sopia, jos hallitusneuvotteluissa sopimaan pääseekään.

Ihan vakavastikin otettavat journalistit menevät yksinkertaistuksissaan yli äyräiden. Sellaisella ruokitaan populisteja, joista päätöksenteossa – sikäli kuin tiedetään – ei ole mihinkään muuhun kuin suun soittoon. Eivätkä ne muuhun pyrikään.

Demokratia, suomeksi kansanvalta, on taitolaji, jossa mitään ei saada aikaiseksi sormia napsauttamalla vaan ahkeralla puurtamisella. Mutta mitään sen vertaista, saati parempaa systeemiä ei ole keksitty, eikä takuulla keksitäkään.

Seurataan siis vain, mitä ehdokkaat kertovat tavoittelevansa. Mehän, eikä mikään lehmikarja äänillämme päätämme, ketkä siihen hommaan pääsevät. Äänioikeuden käyttäminen ei toki ole mikään velvollisuus. Se on oikeus!

Paavo Luokkala

Oodi

Helsingin kaupungin uusi pääkirjasto on herättänyt runsaasti huomiota ja saanut julkisuutta – syystä kyllä. Uutuus on saanut hienon runollisen nimen Oodi. Rakennus on sekä arkkitehtuurinsa että monipuolisuutensa vuoksi merkittävä kulttuurikohde. Siellä sopii viettää aikaa virikkeellisessä interiöörissä ja monenlaisten harrastusten parissa. Hieno homma!

Oodissa ei ole kaiketi kuin yksi vika: siellä ei ole juurikaan kirjoja lainattaviksi. Hyllyt ammottavat tyhjinä.

Olen käsittänyt, että kirjaston tärkein olemassa olon tarkoitus on lainata kirjoja kuntalaisten luettaviksi. Näin se on oivallisesti omaksuttu Tampereella, jossa kirjastot ovat kautta aikain olleet kansalaisten sivistyminen, oppimisen ja miksei viihtymisenkin keskiössä. Niinpä lainausluvut asukasta kohti ovat Suomen suurimmat, ainakin tuplasti Helsinkiin verrattuna. Siksipä Tamperetta voidaan pitää Suomen kirjastopääkaupunkina (onhan kotikaupunkimme myös teatteripääkaupunki) ja hienoa pääkirjastorakennus Metsoa koko Suomen pääkirjastona – maakuntakirjastohan se on virallisestikin.

Ei Tampereelta toki hyvää tahtoa ja myötätuntoa Helsinkiä kohtaan puutu. Poistettavia kirjoja on lahjoitettu hätäavuksi Helsinkiin. Pääseehän niilläkin alkuun ja tarpeeseen varmaan tulivat!

Paavo Luokkala

Hullu perjantai

Hulluja ostospäiviä on yhdessä tavarataloketjussa kerran, vai oliko se parikin kertaa vuodessa. Mutta Black Friday hullaannuttaa koko maailman. Tarjouskisaa käydään kaikissa viestimissä ja kaikista tavaroista autoista tikkareihin. Mihin tämä maailma on menossa?

Black Fridayn viettäminen on alkanut – tietysti – Amerikasta. Se on marraskuun kolmantena torstaina vietettävää Kiitospäivää seuraava perjantai, kaiketi vapaapäivä. Kaupat täyttyivät asiakkaista. Mustan nimensä tämä päivä sai Philadelphiassa sattuneista poikkeuksellisen lukuisista kuolonkolareista. Sitähän tässä siis juhlitaan! Mihin tämä maailma on menossa?

Mustan perjantain vastakohdaksi vietetään Älä osta mitään -päivää. Se sai alkunsa Kanadan Vancouverissa 1992 (No shop day) vastalauseena turhalle tavaranhimolle ja luonnonvarat tuhoavalle kerskakulutukselle.

Niinpä kohtuuttoman shoppailun jälkeinen päivä on Älä osta mitään -päivä, vaikka ei juuri tälle päivälle merkittykään. Ostamattomuus johtuu siitä, ettei mustana perjantaina rahansa tuhlanneilla enää ole killinkiäkään, eikä kaapeissa ole enää tilaa uudelle tilpehöörille.

Tähänkö tämä maailma on menossa? Toivottavasti kohti kohtuutta!

Paavo Luokkala


Törmäilevät tuijottajat

Kuljin pyörätuolikyydillä ajelevan ystäväni kanssa Hämeenkadun jalkakäytävällä. Vastaan tulevista nuorista kaksi kolmesta tuijotti kännykkäänsä, näpytteli sitä – eikä nähnyt mitään muuta. Joka kolmas näistä muista piittaamattomista törmäsi pyörätuoliin, jolla ei mahtunut väistämään, vaikka olisi ehtinytkin. Yksikään törmäilijöistä ei edes pysähtynyt, saati pyytänyt anteeksi.

Seuraavaksi nämä tuijottajat törmäsivät varmaan lastenvaunuihin, talutetteviin pienokaisiin, rollaattoreihin, valkokeppisiin näkövammaisiin ja muihin viattomiin.

Pahimmat eli törkeimmät ajoivat sillä samalla, ratikkatyömaan ahdistamalla jalkakäytävällä polkupyörällä luurit korvilla kännykkäänsä toljottaen. He eivät siis kuulleetkaan mitään.

Kaiketi luonnollinen valinta hoitaa heidät auton alle – pois muita ihmisiä kiusaamasta. Typerimmästä päästä sinne auton alle mennään, joten ehkä tätä kautta ihmiskunta vähän jalostuu.

Toisaalta tällainen liikenteessä törmäily kai on lain ja kaupungin järjestyssäännön vastaista. Mutta kukapa heitä vahtisi ja sakottaisi!

Pate

Seniorit somehommissa

Luet uusia kotisivujamme, joiden toivomme mielyttävän silmää ja tuovan sinulle sen tiedon, mitä sivuilta haet. Ihan helpolla nämä eivät syntyneet, sillä kouluttajamme Tina noitui useaan otteeseen: nej, nej! "Herre god!" Eikä siinä vielä kaikki. Googlen kieli on england, joten Hannu ja Harri olivat totisen paikan edessä. Koneella on onneksi hyvä muisti toisin kuin pojilla. Hannun näyttelijän taidoista lienee ollut apua, koska hän esitti uskottavasti ymmärtävänsä kaiken. Aika näyttää.

Koneen kieli ja poikien mieli alkoivat kuitenkin lopulta taipua ymmärrettäväksi somekieleksi, joista jäsenemme saavat nyt nauttia. Muutamia nykyaikaisia sovellutuksiakin sivuilta löytyy. Esimerkiksi lippujen varauslomake sekä uusille jäsenille mahdollisuus liittyä näppärästi jäseneksemme.

Sivut ovat sivuja ja pojat ovat poikia. Asiassa oli välillä vaikea pysyä ja saada aikaiseksi virallisen ja toimivan oloisia sivuja. Kiitos Hannu ja Harri sekä hyvähermoinen kouluttajamme Tina. Nautitaan Google Sitesta!